Kuvaaja: Tuukka Koski
Presidentti Martti Ahtisaari menehtyi 16.10.2023 kello 6.40 Helsingissä. Presidentti Ahtisaari oli kuollessaan 86-vuotias.
Martti Oiva Kalevi Ahtisaari toimi Suomen tasavallan presidenttinä vuosina 1994–2000. Hän oli Suomen kymmenes presidentti. Ennen presidenttikauttaan hän toimi useissa merkittävissä tehtävissä Suomen ulkoministeriössä ja Yhdistyneissä kansakunnissa.
Ahtisaari toimi Karachissa Pakistanissa ruotsalaisen liikuntakasvatusopiston oppilaskodin johtajana vuosina 1960–1963. Tuolloin hän perehtyi kehitysyhteistyön käytännön ongelmiin ja tutustui kansainväliseen ympäristöön. Hän palasi Suomeen 1963 ja aloitti opinnot Helsingin kauppakorkeakoulussa, missä hän toimi Ylioppilaiden Kansainvälisen Avun toiminnanjohtajana vuonna 1965. Hän tutustui tuolloin muun muassa myöhemmin Namibian ministerinä toimineeseen Nickey Iyamboon.
Ahtisaari siirtyi 1965 ulkoministeriön tehtäviin, mm. Afrikkaan. Vuoteen 1971 saakka hän työskenteli kansainvälisen kehitysaputoimiston sihteerinä, vuonna 1971 jaosto- ja toimistopäällikkönä ja vuosina 1972–1973 kehitysyhteistyöosaston apulaisosastopäällikkönä. Hänestä tuli 1973 lähetysneuvos, ja samana vuonna hänet nimitettiin suurlähettilääksi Tansaniaan, Sambiaan ja Somaliaan, vuodesta 1975 lähtien myös Mosambikiin. Hän toimi suurlähettiläänä vuoteen 1977 saakka. Jyrki Vesikansan mukaan Suomessa suhtauduttiin tuolloin kehitysyhteistyöhön joko syvän epäluuloisesti tai idealisoiden: Ahtisaari koetti käytännöllisenä miehenä etsiä välittävää näkemystä.
Marraskuussa 1986 Yhdistyneiden kansakuntien pääsihteeri Javier Pérez de Cuéllar nimitti Ahtisaaren YK:n hallintoasioiden alipääsihteeriksi vuoden 1987 alusta lähtien. Kyseessä oli järjestön toiseksi korkein virka. Ahtisaaren tärkeimmäksi tehtäväksi ilmoitettiin YK:n hallinnon uudistaminen. Pérez de Cuéllarin virkakauden päättyessä 1990-luvun alussa Ahtisaaresta huhuttiin ehdokasta uuden pääsihteerin vaalissa, mutta virkaan valittiin egyptiläinen diplomaatti Boutros Boutros-Ghali.
Tammikuussa 1991 Ahtisaari nimitettiin ulkoministeriön korkeimmaksi virkamieheksi, valtiosihteeriksi, heinäkuun 1991 alusta lukien. Syyskuussa 1992 Sveitsin Genevessä alkaneissa Bosnia ja Hertsegovinan rauhanneuvotteluissa Ahtisaari toimi Euroopan yhteisön puolesta neuvotteluja johtaneen brittiläisen David Owenin avustajana.
Entisessä Jugoslaviassa Ahtisaari etsi diplomaattista ratkaisua ennen Suomen presidentinvaalia 1994.
Ahtisaaren nimi oli esillä Oulun kaupunginjohtajaksi vuonna 1989, mutta hän kieltäytyi ehdokkuudesta.
Ahtisaaren rooli Namibian itsenäistymisessä
Ahtisaari nimitettiin 22. joulukuuta 1976 YK:n Namibia-valtuutetuksi, jona hän toimi 1977–1981. Tehtävässä hän valvoi namibialaisten etua New Yorkissa, missä maailmanjärjestö suunnitteli Namibian itsenäistymistä.
Ahtisaari piti yllä keskusteluyhteyttä SWAPOn, Afrikan yhtenäisyysjärjestön (OAU), maailmanpolitiikan keskeisten valtioiden ja YK:n ylimmän johdon välillä. YK:n pääsihteeri Kurt Waldheim nimitti hänet 27. kesäkuuta 1978 erikoisedustajakseen Namibiaan Etelä-Afrikka hyväksyi 31. heinäkuuta 1978 Ahtisaaren saapumisen Namibiaan valmistelemaan siellä pidettäviä vaaleja, mutta ilmoitti pidättävänsä itselleen oikeuden hylätä Ahtisaaren suositukset Namibian itsenäistymisestä.
Kylmän sodan vuosina 1980-luvun alkupuolella Namibian itsenäistymisprosessi ei edennyt. Kun Ahtisaaren toimikausi Namibia-valtuutettuna päättyi, hän palasi Suomeen ulkoministeriön palvelukseen ja toimi muun muassa kehitysyhteistyöosaston päällikkönä.
Kylmän sodan aika päättyi vähitellen 1980-luvun puolivälistä vuosikymmenen loppua kohti, mikä tasoitti tietä Namibian itsenäistymiselle. Namibian itsenäistymisen lähestyessä Ahtisaari johti YK:n siirtymävaiheen tukiryhmää (United Nations Transition Assistance Group, UNTAG). Se oli ensimmäinen YK-operaatio, johon sisältyi perinteisen rauhanturvaamisen lisäksi siviiliosa, joka avusti itsenäistyvää maata vaalien järjestämisessä, ihmisoikeuksissa, poliisilaitoksen ja koulutuksen järjestämisessä. Tämä kokemus oli tärkeä Ahtisaaren myöhempien tehtävien kannalta.Namibian itsenäistymissuunnitelman toimeenpano aloitettiin YK:n valvonnassa ja järjestön alipääsihteerinä toimineen Ahtisaaren johdolla huhtikuun alussa 1989. Ahtisaaren alaisuudessa oli 8 000 YK:n virkamiestä ja sotilasta. Namibia itsenäistyi 21. maaliskuuta 1990. Ahtisaari vaimoineen sai Namibian kunniakansalaisuuden vuonna 1992 kunnioituksenosoituksena maassa tekemälleen työlle.
Vaikka Ahtisaarella oli tärkeä rooli Namibian itsenäistymisessä, hänen suhteensa Namibian ensimmäiseksi presidentiksi valittuun SWAPO:n johtajaan Sam Nujomaan eivät koskaan muodostuneet läheisiksi. Vuonna 2001 ilmestyneessä elämäkerrassaan Nujoma arvosteli Ahtisaarta melko jyrkästi. Hänen mielestään Ahtisaari oli YK:n Namibia-valtuutettuna ja UNTAG-ryhmän johtajana toimiessaan ollut kiinnostuneempi oman uransa edistämisestä kuin velvollisuuksistaan Namibiassa, ja länsimaiden toiminnan ensisijaisena motiivina oli ollut niiden omien taloudellisten etujen varmistaminen eteläisessä Afrikassa. Nujoman mukaan YK:n UNTAG-ryhmän tavoitteena oli ollut Namibian kysymyksen ratkaiseminen hinnalla millä hyvänsä, myös antamalla myönnytyksiä Etelä-Afrikalle namibialaisten kustannuksella. Nujoma moitti etenkin Ahtisaaren toimia Etelä-Afrikan ja SWAPO:n välisen tulitauon rikkoutuessa huhtikuussa 1989, jolloin Etelä-Afrikan joukot olivat ampuneet namibialaisia vapaustaistelijoita ja siviilejä. Kommentoidessaan Nujoman esittämiä moitteita Ahtisaari puolestaan katsoi SWAPO:n taistelijoiden olleen vuonna 1989 vastuussa tulitauon rikkoutumisesta.
Tie Tasavallan Presidentiksi
Toimittaja Heikki Saari on kirjoittanut, että 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa tapahtui useita pieniä ja suuria asioita, jotka tasoittivat Martti Ahtisaaren tietä tasavallan presidentiksi. Tärkein niistä oli presidentinvaalin muuttaminen suoraksi kansanvaaliksi vuodesta 1994 alkaen.
Presidenttiehdokkaaksi Ahtisaari tuli keskeisimmän poliittisen kentän ulkopuolelta. Suomi kamppaili historiansa pahimman laman kourissa, ja poliitikkojen maine kansan keskuudessa oli huono. Ahtisaari oli liittynyt sosialidemokraattiseen puolueeseen jo 19-vuotiaana, mutta hän ei ollut koskaan toiminut kansanedustajana tai ollut ministerinä. Ahtisaari oli hankkinut kannuksensa kansainvälisissä tehtävissä ja kansalaisjärjestöissä enemmän kuin varsinaisessa politiikassa. Siten hänellä ei ollut rasitteenaan Urho Kekkosen ja Mauno Koiviston presidenttikausien painolastia.
Kun keskustelu presidentti Mauno Koiviston seuraajasta virisi 1990-luvun alussa, henkilöspekulaatioissa esiintyi monia politiikassa ”ryvettymättömiä” nimiä. Kaksi kautta tasavallan presidenttinä toimineella Koivistolla olisi ollut mahdollisuus asettua ehdokkaaksi vielä kolmannen kerran, mutta hän antoi odottaa kauan ilmoitusta aikeistaan. Lopulta hän ilmoitti maaliskuussa 1993, ettei hän aikonut olla mukana vuoden 1994 presidentinvaalissa.
Kevättä 1993 ja SDP:n presidentinvaalikaavailuja sävytti puolueen johtoryhmittymän sisäinen epäjärjestys. Vain puolitoista vuotta SDP:n puheenjohtajana toiminut Ulf Sundqvist joutui maaliskuussa 1993 jättämään paikkansa Suomen Työväen Säästöpankin kaatumisen ja siihen liittyneiden epäselvyyksien vuoksi, ja siitä lähtien kesäkuun puoluekokoukseen saakka puoluetta johti väliaikaisena puheenjohtajana varapuheenjohtaja, kansanedustaja Antero Kekkonen.
Monet sellaiset SDP:n poliitikot, jotka olivat joutuneet pitkäaikaisen puoluejohtajan Kalevi Sorsan kaudella puolueessa sivuraiteille tai peräti hänen epäsuosioonsa, etsivät hänelle vahvaa kilpailijaa. Toimittaja ja entinen kansanedustaja Lasse Lehtinen oli yksi Martti Ahtisaaren ”keksijöistä” ja kuului Ahtisaaren ydinjoukkoon.
Ahtisaaren nimi mahdollisena tulevana presidenttiehdokkaana vilahti ensimmäisen kerran Lehtisen ja Aarno Laitisen käsikirjoittamassa Hyvät herrat -televisio-ohjelmassa syyskuun alussa 1992. Pari viikkoa myöhemmin Aarno Laitinen heitti lisää löylyä Iltalehteen kirjoittamassaan pakinassa, jonka otsikkona oli ”Voisiko se olla Martti Ahtisaari?” SDP:n oikeaan laitaan lukeutunut Lasse Lehtinen ja puolueen vasenta laitaa edustanut Erkki Tuomioja, jotka molemmat olivat huonoissa väleissä Kalevi Sorsan kanssa, löysivät toisensa kummankin asettuessa tukemaan Ahtisaarta. Matti Ahde, jonka Sorsa oli syrjäyttänyt eduskunnan puhemiehen paikalta vuonna 1989, oli Ahtisaaren tuttava jo Oulun ajoilta. Ahtisaaren presidentinvaalikampanjan avainsana oli ”muutos”.
Ensimmäisenä Ahtisaareen otti yhteyttä silloinen SDP:n varapuheenjohtaja Tarja Tenkula pyytäen häntä mukaan puolueen esivaaliin Valtaosalle tavallisista suomalaisista Ahtisaari oli keväällä 1993 melko tuntematon diplomaatti, joka oli silloin tällöin vilahtanut televisioruudussa. Kansainvälisten tehtäviensä ansiosta Ahtisaari tunnettiin parhaten diplomaattipiireissä ja suomalaisten rauhanturvaajien keskuudessa, ja näkyviin Ahtisaaren puolestapuhujiin kuului myös pitkäaikainen suomalaisten YK-joukkojen komentaja kenraali Ensio Siilasvuo. Jussi Lähde toimi Ahtisaaren viestintäavustajana. Eeva ja Martti Ahtisaaren sekä Elisabeth ja Ove Rehnin osallistumisen television parisuhdevisailuohjelmaan Tuttu Juttu Show on arveltu vaikuttaneen osaltaan Ahtisaaren vaalivoittoon.
Ahtisaari voitti selvästi sosialidemokraattien vahvan miehen, veteraanipoliitikko Kalevi Sorsan puolueen esivaalissa keväällä 1993. Äänestykseen saivat osallistua myös muut kuin puolueen jäsenet. Iltalehden kolumnisti Aarno Laitinen kirjoitti suuren osan äänestykseen osallistuneista SDP:n ulkopuolisista henkilöistä taktikoineen äänestyksessä: he eivät niinkään tukeneet Ahtisaarta, vaan halusivat ennen kaikkea estää Sorsan pääsyn presidenttiehdokkaaksi Ahtisaaren kannatuslukemat notkahtivat saman vuoden joulukuussa, mutta intensiivisen kampanjan jälkeen hänet äänestettiin Ahon hallituksen puolustusministerin Elisabeth Rehnin kanssa vaalien toiselle kierrokselle. Hän voitti selvästi paitsi konkaripoliitikko Paavo Väyrysen myös Helsingin ylipormestari Raimo Ilaskiven. Ahtisaari voitti toisen kierroksen 250 000 äänen enemmistöllä. Presidentinvaalin hyvä sujuminen osoitti suoran kansanvaalin sisäänajon onnistuneen.
Martti Ahtisaari antoi juhlallisen vakuutuksensa tasavallan presidenttinä eduskunnalle 1. maaliskuuta 1994.
Suoran kansanvaalin hengen mukaisesti Ahtisaari jatkoi aktiivista yhteydenpitoa kansaan myös vaalien jälkeen. Hänen aikana Suomen politiikkaan vakiintui maakuntamatkojen käsite merkittävästi eri tavalla kuin edellisten presidenttien kausilla. Lupauksensa mukaisesti uusi presidentti vieraili joka kuukausi jossakin maakunnassa.
Maakuntamatkojensa ohella Ahtisaari tuli tunnetuksi monista ulkomaanmatkoistaan.Vuonna 1994 hän teki kuusi valtiovierailua ja kahdeksan muuta matkaa, vuonna 1995 yhteensä 20 matkaa, vuonna 1996 18, vuonna 1997 22, vuonna 1998 18, vuonna 1999 peräti 34 ja vielä vuoden 2000 alussa kolme matkaa. Elokuussa 1995 Ahtisaari teki valtiovierailun Latviaan ensimmäisenä Suomen presidenttinä sitten vuoden 1926. Toukokuussa 1997 Ahtisaari matkusti valtioverailulle Etelä-Afrikkaan ja Tansaniaan. Kyseessä oli ensimmäinen Suomen valtionpäämiehen Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan tekemä virallinen vierailu.
Myös ulkopolitiikka aktivoitui uudella tavalla Ahtisaaren kaudella. Presidentti Koiviston tavoin Ahtisaari kannatti Suomen EU-jäsenyyttä ja pani arvovaltansa peliin hankkeen toteutumisen puolesta. Myönteisen kansanäänestyspäätöksen jälkeen Suomi pääsi liittymään jäseneksi vuoden 1995 alusta lähtien. Ahtisaari jakoi samana vuonna pääministeriksi nousseen Paavo Lipposen näkemyksen Suomen roolista unionissa, pyrkimisestä kohti ytimiä ja Euroopan komission aseman tukemisesta. Ahtisaari osallistui pääministerin ohella Eurooppa-neuvoston huippukokouksiin, kuten myös seuraajansa Tarja Halonen. Käytäntö herätti kritiikkiä monissa perustuslaillisissa asiantuntijoissa. Yksi osoitus Ahtisaaren aktiivisen linjan tuloksista oli muun muassa presidenttien Bill Clintonin ja Boris Jeltsinin huipputapaaminen Helsingissä kevättalvella 1997. Tapaamisen aikana päästiin sovintoon muun muassa Naton laajenemisesta itäiseen Eurooppaan.
Ahtisaaren kauden alkua sävytti niin kutsuttu lautaskiista eli kysymys siitä, edustavatko Suomea EU:n huippukokouksissa presidentti ja pääministeri vai vain pääministeri. Keväällä 1994 mietintönsä jättänyt valtiosääntökomitea katsoi, että Suomea edustaisi yleensä pääministeri, koska toiminta oli pääasiassa hallitusten välistä. Ahtisaari piti kiinni perustuslaista, jonka mukaan tasavallan presidentti johti Suomen ulkopolitiikkaa. Asiasta käyty väittely jatkui koko kesän 1994, ja itse pääasia, Suomen liittymissopimus, oli jäädä sivuosaan Lautaskiistassa päästiin muodolliseen sopuun juuri ennen Suomen EU-jäsenyyden voimaanastumista joulukuussa 1994, kun eduskunnan perustuslakivaliokunta otti kannan, jonka mukaan Suomea edusti huippukokouksissa pääsääntöisesti pääministeri, ja presidentin osallistumisesta päätti valtioneuvosto. Ahtisaari vahvisti valtiosäännön muutoksen, mutta saneli pöytäkirjaan eriävän mielipiteensä. Ministeri Max Jakobsonin mukaan Suomen ulkopolitiikan todellinen hallitsija EU-jäsenyyden alkuvuosina oli pääministeri Paavo Lipponen, joka jätti Ahtisaaren varjoonsa.
Jo heti Ahtisaaren presidenttikauden alkumetreillä puolueissa vahvistui halu vähentää presidentin valtaoikeuksia uuden valintatavan edellyttämälle tasolle. Ahtisaari puolestaan suhtautui kriittisesti pyrkimyksiin kaventaa presidentin valtaoikeuksia. Hän kannatti myös Karjalan palauttamista Suomelle, mutta kysymys oli jo ehtinyt vanhentua, sillä Neuvostoliiton romahtamisesta oli jo kulunut liikaa aikaa.
Kun jatkosodan päättymisestä tuli 27. huhtikuuta 1995 kuluneeksi 50 vuotta, Ahtisaari antoi Suomen ensimmäisen rauhanaikaisen ylipäällikön päiväkäskyn, jonka hän osoitti sotaveteraaneille ja lotille tunnustukseksi heidän työstään itsenäisen Suomen hyväksi. Edellisen ylipäällikön päiväkäskyn oli antanut marsalkka Gustaf Mannerheim 31. joulukuuta 1944.
Toukokuussa 1995 Ahtisaari osallistui toisen maailmansodan päättymisen 50-vuotisjuhlan kunniaksi järjestettyihin tilaisuuksiin Pariisissa, Lontoossa ja Moskovassa. Kotimaassa herätti ristiriitaisia tunteita presidentin osallistuminen Moskovassa pidettyihin juhlallisuuksiin, joita useimpien länsimaiden johtajat boikotoivat käynnissä olleen Tšetšenian sodan vuoksi.
Toukokuussa 1996 ministeri Max Jakobson esitti arvion, jonka mukaan Suomi tulisi päätymään ennen pitkää sotilasliitto Naton jäseneksi. Myös silloinen Eurooppa-ministeri Ole Norrback sanoi pitävänsä Suomen Nato-jäsenyyttä ”enemmän todennäköisenä kuin epätodennäköisenä”. Ahtisaari pyrki rauhoittamaan syntynyttä keskustelua sanomalle, ettei Suomea olla viemässä Natoon väkisin.
Vuoden 1996 Nobelin rauhanpalkinnon saaja, myöhempi Itä-Timorin presidentti José Ramos Horta vieraili Suomessa marraskuussa 1996 ja tapasi ulkoministeri Tarja Halosen sekä kehitysyhteistyöministeri Pekka Haaviston, mutta ei päässyt tapaamaan presidentti Ahtisaarta. Ramos Horta toivoi Suomen lopettavan aseiden myynnin Indonesialle. Saman vuoden keväällä Lipposen hallitus oli myöntänyt Sisulle luvan Pasi-miehistönkuljetusajoneuvojen vientiin Indonesiaan.
Ahtisaaren kauden huippukohta oli merkittävä osuus Kosovon kriisin sovittelijana keväällä 1999. Onnistuminen Kosovossa antoi entistäkin paremmat edellytykset Suomen historian ensimmäiselle EU-puheenjohtajuuskaudelle, joka alkoi saman vuoden heinäkuussa. Presidenttikautensa jälkeen Ahtisaari julkaisi Kosovon kokemuksistaan kirjan Tehtävä Belgradissa.
Ahtisaari kieltäytyi jatkokaudesta
SDP:n puoluevaltuustossa sovittiin loppuvuonna 1998, että puolueen ehdokkaasta vuoden 2000 presidentinvaalissa päätettäisiin toukokuussa 1999 pidettävässä SDP:n puoluekokouksessa. Ahtisaaren ilmoitusta siitä, aikoisiko hän tavoitella toista presidenttikautta, toivottiin hyvissä ajoin ennen sitä. Yleisesti uskottiin, ettei hän jaksaisi vastustaa kiusausta. Toisaalta Ahtisaari oli pitkin virkakauttaan saanut osakseen kovaa ja usein henkilökohtaisuuksiin menevää arvostelua, jopa suoranaista pilkkaa. Konservatiivisimmat kansalaiset kokivat Ahtisaaren kansanomaisuuden presidentti-instituution romuttamiseksi. Ahtisaaren viivyttely johti siihen, että SDP alkoi etsiä vahvaa naista haastajaksi RKP:n Elisabeth Rehnille ja Kokoomuksen Riitta Uosukaiselle, jotka olivat olleet uuden presidentin nimeä koskevien mielipidetiedustelujen kärjessä.
Ahtisaaren elämäkerran kirjoittaja Tapani Ruokanen on todennut, että ”huomattavat sosialidemokraattiset vaikuttajat eivät halunneet Ahtisaaren jatkavan, sillä presidentti oli loukannut liian syvästi puolueen vanhaa kaartia ja ideologisesti orientoitunutta eliittiä”. Ahtisaari ei myöskään koskaan onnistunut luomaan toimivia suhteita työväenliikkeen perinteiseen linnakkeeseen Hakaniemeen.
Ahtisaari ilmoitti 27. huhtikuuta 1999, ettei hän aikonut olla mukana SDP:n presidenttiehdokkaiden esivaalissa. Hänen ei kuitenkaan tulkittu sulkeneen vielä kokonaan pois mahdollista ehdokkuuttaan toiselle virkakaudelle. Määräaikaan 28. huhtikuuta mennessä SDP:n esivaaliin ilmoittautuivat ulkoministeri Tarja Halonen, EU-parlamentaarikko Pertti Paasio ja EU-parlamentin oikeusasiamies Jacob Söderman. Kun Tarja Halonen oli voittanut SDP:n esivaalin 25. toukokuuta, Ahtisaari ilmoitti seuraavana päivänä, ettei hän ollut käytettävissä toiselle kaudelle tasavallan presidentiksi. Ahtisaari kertoi olleensa tyytyväinen ensimmäiseen kauteensa, mutta toivoi medialta anteeksipyyntöä hänestä luomastaan kuvasta.
Presidenttikautensa jälkeen Martti Ahtisaari oli toiminut merkittävissä kansainvälisissä tehtävissä. Heti presidenttikautensa päättymisen jälkeen keväällä 2000 Ahtisaari oli kolmen entisen eurooppalaisen valtionpäämiehen muodostamassa ”kolmen viisaan miehen” komiteassa, jonka oli tarkoitus pohtia EU:n niin sanottua Itävalta-boikottia. Syyskuussa 2000 jättämässään raportissa komitea arvosteli melko jyrkästi Itävallan vapauspuoluetta (FPÖ), mutta suositteli boikotin purkamista, koska sen jatkaminen olisi kääntynyt boikotin alkuperäistä tarkoitusta vastaan. Boikotti lopetettiin 12. syyskuuta 2000.
Elokuussa 2005 Ahtisaarta ehdotettiin ensimmäisen kerran Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi, ja hänet valittiin vuoden 2008 palkinnon saajaksi. Tieto Ahtisaaren palkitsemisesta julkistettiin 10. lokakuuta 2008, ja palkinto annettiin 10. joulukuuta 2008 Oslossa. Komitea perusteli valintaa Ahtisaaren useilla mantereilla ja yli kolmenkymmenen vuoden aikana tekemällä työllä kansainvälisten konfliktien ratkaisemiseksi. Komitean puheenjohtaja Ole Danbolt Mjøs toivoi Ahtisaaren saavutusten kannustavan myös muita tähän työhön. Omassa puheessaan Ahtisaari totesi, että ”rauha on tahdon asia”. Rauhanpalkinnon myöntäminen Ahtisaarelle sai kotimaassa ja ulkomailla pääasiassa myönteisen vastaanoton. Näkyvimpinä poikkeuksina olivat Venäjä ja Serbia, jotka eivät esittäneet onnitteluja.
Ennen palkitsemistaan Ahtisaari oli julkisesti ilmaissut olevansa kyllästynyt nimensä jatkuvaan pyörimiseen Nobel-spekulaatioissa. Norjan Nobel-komitean sihteeri Geir Lundestad kertoi syyskuussa 2015 ilmestyneissä muistelmissaan silloisen eduskunnan puhemiehen Paavo Lipposen käyneen vuonna 2006 hänen luonaan tiedustelemassa, eikö jollekin suomalaiselle voisi myöntää Nobelin rauhanpalkintoa. Lundestadin mukaan Ahtisaaren nimi otettiin Nobel-komiteassa uudelleen esille vuonna 2008, jolloin ”tilanne oli rauhoittunut”.
Presidentti Martti Ahtisaari avasi 25. huhtikuuta 2008 nimeään kantavan instituutin, Martti Ahtisaari Institute of Global Business and Economics, Oulun yliopiston taloustieteiden tiedekunnassa. Kevättalvella 2009 Ahtisaari sai 50 000 euroa CMI:n toimintaan ja nimikkokoulun Kuopion Saaristokaupunkiin. Jo aiemmin hänen kunniakseen oli nimetty koulut Namibiassa ja Sudanissa.
Ahtisaaren mukaan nimettiin 27. elokuuta 2009 aukio Helsingin Katajanokalla. Kuopion yliopisto vihki 2010 tohtoripromootiossaan Ahtisaaren yhteiskuntatieteiden kunniatohtoriksi hänen maailmanrauhan hyväksi tekemästään työstä.Ahtisaarella on kunniatohtorin arvonimiä Suomen lisäksi Thaimaasta, Argentiinasta, Venäjältä, Ukrainasta, Namibiasta ja Yhdysvalloista, ja hän on yhteensä 19 yliopiston kunniatohtori. Reservissä hän on ylentynyt kapteenin arvoon.
Alankomaalainen Geuzen-säätiö myönsi Ahtisaarelle 13. maaliskuuta 2008 arvostetun Geuzenpenning-mitalin (Geuzenpenning) hänen työstään kansainvälisten kriisien selvittäjänä. Mitalin luovutustilaisuus oli Vlaardingenin Suuressa kirkossa (Grote Kerk). Juhlassa oli läsnä myös kuningatar Beatrix16. toukokuuta samana vuonna Ahtisaari sai Unescon Félix Houphouët-Boigny -rauhanpalkinnon, jonka arvo on 122 000 euroa.
Nelson Mandela kutsui vuonna 2009 Ahtisaaren perustamaansa Global Elders -ryhmään, jonka emeritusjäseneksi Ahtisaari siirtyi vuonna 2018.
Vuonna 1992 Ahtisaaresta tehtiin Namibian kunniakansalainen.
Ahtisaari-päivät
Marraskuussa Martin nimipäivän tienoilla vietetään vuosittain Suomen ulkoasiainministeriön koordinoimia Ahtisaari-päiviä, joiden tarkoituksena on ”lisätä tietoa rauhanvälityksestä kaikilla yhteiskunnan tasoilla” ja ”tuoda rauhantyö ja sovittelu osaksi jokaisen arkipäivää käsittelemällä teemaa niin kouluissa, yleisötilaisuuksissa kuin asiantuntijatasollakin”. Ensimmäisiä Ahtisaari-päiviä vietettiin 16. marraskuuta 2011.
Martti Ahtisaari -luento
Martti Ahtisaaren nimikkoluentoja on järjestetty Jyväskylässä 2000–2015. Luentoa järjestämässä ovat olleet Jyväskylän kaupunki, Jyväskylän yliopisto, Keski-Suomen henkisen maanpuolustuksen liitto ry ja Keskisuomalainen. Perinne sai alkunsa, kun Suomen, Viron, Puolan, Liettuan ja Latvian tasavaltojen presidentit kokoontuivat presidentti Martti Ahtisaaren myötävaikutuksella Jyväskylässä kylmän sodan päättymisen kymmenvuotispäivänä 8. marraskuuta 1999 arvioimaan kansalaistilaisuudessa maidensa ja Euroopan näkymiä. Martti Ahtisaari -luennon puhujina on ollut koti- ja ulkomaisia valtiollisia johtajia, ja he ovat puheissaan käsitelleet pääasiassa valtioiden väliseen turvallisuuteen liittyviä teemoja.
Martti Ahtisaari syntyi Viipurissa. Hänen isänsä Oiva Ahtisaari (1908–1976) oli armeijan palveluksessa. Martti Ahtisaaren äiti oli Tyyne Ahtisaari (o.s. Karonen, 1903–1967).
Ahtisaari varttui Kuopiossa varuskunnan kasarmialueella, jossa hänen isänsä toimi aliupseerina. Kuopiossa Ahtisaari tapasi tulevan vaimonsa Eeva Hyvärisen, joka oli tullut koulun takia kaupunkiin. Ahtisaari kävi keskikoulun loppuun Kuopion Lyseossa ja muutti isän työn vuoksi Ouluun vuonna 1952. Ennen sitä perheeseen ehti syntyä toinen lapsi, Heli Ahtisaari
Ahtisaari opiskeli Oulun Lyseon lukiossa, josta kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1956. Oulussa hän pelasi koripalloa Oulun NMKY:n runkopelaajana. Ahtisaari suoritti asepalveluksensa aikana reserviupseerikoulun, ja lähti opiskelemaan Oulun opettajakorkeakoulun edeltäjään Oulun seminaariin palvelusta seuranneen kesän aikaisen vänrikin tehtävän jälkeen. Ahtisaari valmistui kansakoulunopettajaksi vuonna 1959. Häntä luonnehdittiin yhdeksi Oulun opettajakoulutuksen tähdistä. Ahtisaari toimi opettajana Oulussa Oulunsuun kansakoulussa 1959–1960.
Ahtisaari ja Hyvärinen avioituivat vuonna 1968. Seuraavana vuonna syntyi heidän poikansa Marko Ahtisaari.
Näin Ahtisaaren kuolemasta uutisoidaan maailmalla
Presidentti Martti Ahtisaaren kuolema huomioitiin nopeasti pohjoismaisessa mediassa. Ahtisaaren kuolemasta kertoivat tuoreeltaan Norjan yleisradioyhtiö NRK ja Dagbladet-lehti sekä ruotsalaislehti Expressen ja ruotsalaismedia SVT.
Myös Venäjän valtiollinen uutistoimisto Tass huomioi nopeasti entisen tasavallan presidentin ja Nobel-palkinnon saaneen Ahtisaaren kuoleman.
– Entinen Suomen [tasavallan] presidentti ja Nobel-palkinnon vuonna 2008 saanut Martti Ahtisaari kuoli 87 vuoden iässä, Tass kirjoitti.
Saksassa Ahtisaaren kuolemasta uutisoi ensimmäisten joukossa päivälehti Die Zeit, Yhdysvalloissa Washington Post.