Lakivaliokunnan puheenjohtaja Leena Meri haluaa siirtää sotarikosoikeudenkäynnit kansainväliseen tuomioistuimeen.
Pirkanmaan käräjäoikeudessa on käynnissä sotarikoksista syytetyn oikeudenkäynti, jonka istunnot kuitenkin pidetään Liberiassa sekä naapurimaassa Sierra Leonessa.
Syytteet liittyvät Liberian toiseen sisällissotaan, joka käytiin vuosien 1999-2003 välillä.
Kansainvälisen rikostuomioistuimen toimivaltaan kuuluu myös sotarikokset, mutta se on toissijainen kansalliseen tuomioistuimeen nähden.
– Pahimmillaan voi olla tilanne, jossa samaa rikoskokonaisuutta käsitellään useassa eri maassa, koska syytetyt saattavat asua eri maiden alueilla. Sotarikokset ja rikokset ihmisyyttä vastaan ovat vakavia rikoksia, joista tietysti tuomiot tulee saada. Sotarikosoikeudenkäynnit vaativat erityisosaamista ja resursseja, joita olisi yhteisellä kansainvälisellä rikostuomioistuimella. Koko ajatus pitäisi siis kääntää toisinpäin, eli että näitä asioita ajaisi ensisijaisesti yhteinen kansainvälinen rikostuomioistuin ja vasta toissijaisesti kansalliset tuomioistuimet, Meri kertoo.
Kansalliset tuomioistuimet järjestävät sotarikosoikeudenkäynnit jokainen omalla tavallaan. Suomalaiset syyttäjät, poliisit, tuomari ja puolustuksenasianajaja viettävät useita viikkoja Liberiassa tapauksen parissa, kun taas esimerkiksi Sveitsi ja Belgia kutsuvat todistajat maahansa.
– Esitutkinta kesti yli kaksi vuotta ja suomalaiset poliisit etsivät todisteita kiertämällä Liberian maaseudun kyliä, mutta samaan aikaan Suomessa poliisin resurssit eivät riitä tutkimaan vähäisempiä rikoksia ja se koettelee kansalaisten oikeustajua – ja syystäkin, Meri toteaa.
On kohtuutonta, että yksittäisten maiden vastuulle jää sotarikosoikeudenkäynnit kuluineen. Sotarikokset ovat vakavia rikoksia, joiden selvittämiseen paras taho olisi kansainvälinen erityistuomioistuin, Meri sanoo.
Vastaavanlaisena oikeudenkäyntinä voidaan pitää niin sanottua Ruanda-oikeudenkäyntiä, joka on Suomen historian yksi kalleimmista oikeudenkäynneistä. Tuolloin kulut nousivat kaikkinensa jopa viiteen miljoonaan euroon.
Kirjallisessa kysymyksessä Meri kysyy ministeriltä, edistääkö Suomi aktiivisesti kansainvälisen rikostuomioistuimen kehittämistä tai vastaavan perustamista sotarikoksia varten ja vaatiiko Suomi kulujen kompensoimista vai kustantaako Suomi jatkossakin näiden oikeudenkäyntien kulut itse.
Kirjallinen kysymys
Sotarikosoikeudenkäynneistä
Eduskunnan puhemiehelle
Pirkanmaan käräjäoikeudessa on käynnissä sotarikoksista syytetyn oikeudenkäynti, jonka istunnot kuitenkin pidetään Liberiassa sekä naapurimaassa Sierra Leonessa. Syytteet liittyvät Liberian toiseen sisällissotaan, joka käytiin vuosien 1999-2003 välillä.
Tämänkaltaisia sotarikoksia varten on olemassa 1990-luvulla perustettu kansainvälinen rikostuomioistuin (ICC), mutta sen rooli ei ole kasvanut sellaiseksi, kuin perustaessa ajateltiin. Ongelmaksi on noussut muun muassa suurvaltojen puuttuminen tuomioistuimeen osallistumisesta. Toisaalta kansainvälinen rikostuomioistuin ajateltiin myös toissijaiseksi ja että tuomioistuimen perussäännön allekirjoittaneet valtiot ryhtyvät ensisijaisesti sotarikosoikeudenkäynteihin.
On kestämätöntä, että allekirjoittaneet valtiot hoitavat sotarikosasioita – jokainen vähän omalla tavallaan. Nyt yksittäisessä sodassa rikoksista syytetyt saattavat olla hajaantuneina eri maihin ja voidaan ajautua tilanteeseen, jossa rikoksia käsitellään usean eri maan tuomioistuimissa, vaikka kyse on samasta rikoskokonaisuudesta. Sotarikosoikeudenkäynnit vaativat erityisosaamista ja resursseja, joita olisi esimerkiksi yhteisellä kansainvälisellä rikostuomioistuimella. Koko ajatus pitäisi siis kääntää toisinpäin, eli että näitä asioita ajaisi ensisijaisesti yhteinen kansainvälinen rikostuomioistuin ja vasta toissijaisesti kansalliset tuomioistuimet.
Suomen tapa järjestää oikeudenkäynti paikan päällä, tässä tapauksessa Afrikassa, on poikkeuksellinen. Suomen ero esimerkiksi Sveitsiin ja Belgiaan on, että suomalaiset syyttäjät, poliisit, tuomari ja puolustuksenasianajaja viettävät useita viikkoja Liberiassa tapauksen parissa, kun taas Sveitsi ja Belgia kutsuvat todistajat maahansa. Julkisuudessa olleiden tietojen mukaan Libyan tapauksessa esitutkinta kesti yli kaksi vuotta ja suomalaiset poliisit etsivät todisteita kiertämällä Liberian maaseudun kyliä.
Vastaavanlaisena oikeudenkäyntinä voidaan pitää niin sanottua Ruanda-oikeudenkäyntiä, joka on Suomen historian yksi kalleimmista oikeudenkäynneistä. Tuolloin kulut nousivat kaikkinensa jopa viiteen miljoonaan euroon.
Monen kansalaisen oikeudentajua koettelee, että suomalaisia asiantuntijoita lähetetään ratkomaan muissa maissa tapahtuneita rikoksia. Suomessa poliisin resurssit eivät riitä tutkia vähäisempiä rikoksia, mutta jotka ovat rikoksia silti ja joilla on merkitystä rikoksen uhrille, joka jää pahimmillaan ilman oikeutta. Vaikka ministeriö ei voi vaikuttaa riippumattoman tuomioistuimen päätökseen oikeudenkäynnin järjestämisestä, ministeriö voi edistää, että tällaisissa kansainvälisissä tapauksissa Suomelle aiheutuvat kulut kompensoidaan.
On kohtuutonta, että yksittäisten maiden vastuulle jää sotarikosoikeudenkäynnit kuluineen. Sotarikokset ovat vakavia rikoksia, joiden selvittämiseen paras taho olisi kansainvälinen erityistuomioistuin.
Edellä olevan perusteella ja eduskunnan työjärjestyksen 27 §:ään viitaten esitän asianomaisen ministerin vastattavaksi seuraavan kysymyksen:
Edistääkö Suomi aktiivisesti kansainvälisen rikostuomioistuimen kehittämistä tai vastaavan perustamista sotarikoksia varten ja vaatiiko Suomi kulujen kompensoimista tai onko sitä selvitetty, vai joutuuko Suomi jatkossakin kustantamaan näiden oikeudenkäyntien kulut itse?
Helsingissä 4.5.2021
_______________________________ Leena Meri, PS