Ele Allan Alenius oli suomalainen poliitikko ja tietokirjailija. Hän oli kuollessaan 97 vuotias. Hän oli Suomen Kansan Demokraattisen Liiton (SKDL) kansanedustaja vuosina 1966–1977 ja johti puoluetta 1967–1979. Alenius toimi toisena valtiovarainministerinä Paasion ja Koiviston hallituksissa vuosina 1966–1970. Hän oli Suomen Pankin johtokunnan jäsen 1977–1992.
Alenius on koulutukseltaan valtiotieteen tohtori.
Alenius syntyi Tampereella 1925 perheensä ainoaksi lapseksi. Hänen perheensä oli ollut sisällissodassa punaisten puolella. Aleniuksen isä August Alenius oli alkujaan muurari, mutta kävi oppikoulukurssin ja valmistui myöhemmin filosofian maisteriksi Helsingin yliopistosta. Vuonna 1918 August Aleniusta syytettiin valtiopetoksesta, ja 1930-luvulla hän joutui vasemmistolaisuutensa vuoksi mustalle listalle. Poliittisen kantansa vuoksi hänen oli vaikeaa saada pula-aikana töitä.
Ele Alenius osallistui jatkosotaan. Ennen sodan päättymistä hänet komennettiin Reserviupseerikoulun 59. kurssille Niinisalossa. Hänet ylennettiin luutnantiksi vuonna 1967.
Alenius valmistui ylioppilaaksi vuonna 1945 Helsingin Suomalaisesta Reaalilyseosta ja opiskeli sen jälkeen Helsingin yliopistossa kansantaloustiedettä. Hän valmistui valtiotieteiden kandidaatiksi 1948 ja lisensiaatiksi 1956 ja väitteli tohtoriksi vuonna 1958. Yliopistoura katkesi Aleniuksen poliittiseen aktiivisuuteen, eikä häntä hyväksytty myöskään työväenliikkeen hallitsemaan pankkiin tai osuusliikkeeseen. Hän on kertonut saaneensa tiedon, että taustalla olisi ollut vaikuttamassa Veikko Puskalan johtama SDP:n tiedusteluorganisaatio.
Alenius työskenteli sukuyhtiön, taideliike Artegrafican toimitusjohtajana 1958–1977.
Myöhempinä vuosina Alenius kehitteli ajatustaan ”planetarismista”, rahoitusjärjestelmä hallitaa demokraattisesti, ja jossa taloudellinen tuotanto ja ihmisten toiminta järjestetään tavalla, joka on kestävä niin ihmiskunnan kuin maapallon kannalta.
Opiskeluaikanaan Alenius liittyi Akateemiseen Sosialistiseuraan. Vuonna 1965 Alenius valittiin SKDL:n pääsihteeriksi. Samana vuonna hän nousi myös SKDL:ään yhteisöjäsenenä kuuluneen Sosialistisen opiskelijaliiton (SOL) ensimmäiseksi puheenjohtajaksi Eduskuntavaaleissa 1966 Alenius valittiin kansanedustajaksi Helsingin kaupungin vaalipiiristä. Hänet nimitettiin muodostetussa Paasion hallituksessa toiseksi valtiovarainministeriksi. Hän oli Yleisradion hallintoneuvoston jäsen 1964–1967.
Vuonna 1967 Alenius valittiin SKDL:n puheenjohtajaksi. Keväällä 1968 hänelle oli varattu Tullihallituksen pääjohtajan virka Nikolai Saarnion jäädessä eläkkeelle, mutta Alenius kieltäytyi virasta katsottuaan että häntä tarvittiin enemmän SKDL:n sisäisessä kamppailussa. Alenius jatkoi ministerinä vuoteen 1970. Hän jäi vuonna 1977 pois eduskunnasta siirtyessään Suomen Pankin johtokuntaan ja kaksi vuotta myöhemmin hän jätti puoluejohtajan tehtävät. Alenius jäi eläkkeelle vuonna 1992.
Vuoden 1982 presidentinvaaleissa SKDL:n enemmistö asettui Aleniuksen ja Kalevi Kivistön kehotuksesta vaalien ratkaisevalla kierroksella SDP:n Mauno Koiviston taakse.
Alenius on kuvannut olleensa sosialisti, jolle tärkeää oli vasemmiston yhteistyö. Suomen kommunistisella puolueella (SKP) oli SKDL:ssa hallitseva asema, mutta Alenius pyrki vähentämään SKP:n roolia ja johti 1970-luvulla SKDL:n sosialistien järjestöä.
Aleniuksen teos Sosialistiseen Suomeen (1969) edusti sosialismia, joka teki pesäeron tiukkaan marxilaiseen oikeaoppisuuteen. Alenius vaati rauhanomaista ja parlamentaarista siirtymistä sosialistiseen yhteiskuntaan. Hän korosti raskaan teollisuuden merkitystä tulevaisuuden talouselämässä ja vaati tämän asteittaista kansallistamista sekä valtionyhtiöjohtoista teollistamispolitiikkaa. Alenius uskoi pienten ja keskisuurten yritysten voivan jatkaa toimintaansa yksityisomisteisina myös sosialistisessa järjestelmässä. Hän korosti, että sosialismiin tulee siirtyä vain Suomen kansan niin todella tahtoessa. Alenius esitti jopa, että sosialistisesta yhteiskuntajärjestelmästä voitaisiin kansan niin tahtoessa luopua. Haastattelussa vuonna 2004 hän kertoi taistelleensa koko Suomen itsenäisyyden puolesta korostaen varsinkin asian henkistä puolta Helsingin Sanomien haastattelussa elokuussa 2020 95-vuotias Elenius totesi, kuinka olisi ollut parempi, jos Neuvostoliittoa ei olisi koskaan syntynyt ja ollutkaan.
Kun Alenius SKDL:n pääsihteerinä vuonna 1965 patisti koko vasemmistoa yhteistoimintaan kahdessa puheessaan, Neuvostoliiton suurlähettiläs Andrei Kovaljov oli läksyttänyt häntä, että yhteistyö Sosiaalidemokraattisen puolueen petturien kanssa on ehdottomasti kielletty. Myös Aleniuksen johdolla SKDL tuomitsi Neuvostoliiton suorittaman Tšekkoslovakian miehityksen 1968, minkä johdosta Alenius joutui jälleen Kovaljovin puhutteluun. Kovaljov ilmoitti, että ”Neuvostohallituksen on ryhdyttävä toimenpiteisiin teitä vastaan”, ja Alenius on kertonut kokeneensa tilanteen “vähintäänkin vakavana”. Miehityksen arvostelua ei kuitenkaan peruttu. Kolmas yhteenotto tuli 1975, kun Alenius oli julkaissut Suomalaisen ratkaisun, aatefilosofisesti pohtivan teoksen sosialistisista visioista. Vapunpäivänä 1975 Kremlin sanomalehti Izvestija jyräsi kirjan tekijöineen: ei voi olla mitään vaihtoehtoista sosialismia, joka poikkeaisi marxismi-leninismin tiestä. Kotimaassa hän sai hyvin voimakkaan tuen ja muun muassa tasavallan presidentti Urho Kekkoselta onnittelusähkeen samoihin aikoihin osuneen 50-vuotispäivänsä johdosta. Syntymäpäiväjuhlasta muodostui näyttävä tuenosoitus, johon myös poliittinen eliitti otti osaa.
Alenius joutui monesti neuvostoliittolaisten ja SKP:n opposition (taistolaisten) arvostelun kohteeksi. Häntä pidettiin yhtenä ”pahimmista” neuvostovastaisista ja reformistisista henkilöistä kansandemokraattisen liikkeen johtopaikoilla. Vuonna 1990 Alenius ei liittynyt vasemmistoliittoon, koska puolueeseen otettiin myös entiset oppositiolaiset.
Uudemmissa kirjoissaan Alenius on kehitellyt ”planetarismiksi” kutsumaansa ajattelua Vuonna 2011 Tulevaisuudentutkimuksen seura myönsi Aleniukselle tulevaisuuspalkinnon.